27. elokuuta 2013

Ensimmäinen flunssa odotusaikana

Sniisk! Aaatsui! Köh kröh köh!

Nuo ovat olleet hyvin tutun kuuluiset äänet meidän osoitteessa viime torstaista lähtien. Juuri tuona kyseisenä torstai iltapäivänä töistä lähtiessäni kerskuilin flunssassa painiskelevalle ystävälle, kuinka olen pysynyt tänä loppu kesänä terveenä, vaikka normaalisti nappaan heti kaikki pöpöt itseeni kun töihin palaan. Kotiin päästyä huomasin, että kurkku on hieman arka ja hiljalleen alkoi olo heikota kunnes perjantai aamuna kuumemittari hälyytti jo. Ironista vai mitä?

Sain perjantain vapaaksi töistä ihan johtajan luvalla, mistä olin todella kiitollinen. Ei tarvinnut mennä jonottamaan terveysasemalle, mikä ei koskaan luonnistu ilman sählinkiä. Lähdimme käymään nopsaan kaupassa, sillä sairastaa ei voi ilman mustaherukkamehua, punaista jaffaa, mynthoneja ja nenäliinoja. Luojalle kiitos, että minulla on mies joka jaksaa huolehtia minun hyvinvoinnista ja tämä halusi ehdottomasti lähteä mukaani kauppaan. Jouduimme käymään kahdessa eri kaupassa, koska ensimmäisestä ei löytynyt mustaherukkamehua, enkä suostu sairastamaan ilman sitä. Olen sairastanut jos jonkinmoisia kuumetauteja elämäni aikana eikä yksikään tauti ole koskaan ollut näin kamala. Raskaudella on pakko olla osansa voinnin huonontumiseen. Ensimmäinen kauppa selvittiin kunnialla, mutta toiseen kauppaan en mennyt edes sisälle kun hengästytti ja heikotti, vaan jäin odottamaan kassojen luokse, kun mieheni äkkiä kävi nappaamassa tarvittavat tavarat. Pikkuhiljaa oloni alkoi vaan heikentyä enkä jaksanut enää seistä. Kävin kyykkyyn seinää vasten. Kun huomasin mieheni kassoilla nousin ylös ja menin tämän kassan päätyyn odottamaan. Sitten alkoi näkökenttä hiljalleen sumentua. Yritin skarpata, sillä tiesin, ettei pyörtyminen ole kaukana. Pian huomasin äänien vaimentuvan ja kohta en enää kuullut yhtään mitään. Onneksi kävin heti tässä vaiheessa istumaan. Uskon, että olisin kaatunut ja taju olisi lähtenyt, jos olisin seissyt hetkeäkään kauempaa. Ja mitään takeita ei ole, että mihin päin olisin kaatunut. Mahan päälle!? Näin mieheni kauhistuneen ilmeen kassajonossa juuri ennenkuin kävin istumaan ja näytin tälle vaan peukkua. Kotiin en saanut lähteä kävelemään ennekuin istuimme alas hetkeksi ja söin jotain. Mieheni moneen kertaan ehdotti että käy hakemassa auton, mutta sanoin käveleväni. Kyllä siinä muutkin kaupassa kävijät hieman katselivat pitkään kun kävin yhtäkkiä istumaan siinä kassojen luona, osa ihan tuijotti, mutta kukaan ei tullut kysymään onko kaikki hyvin. Tälläistä Suomessa.

Sitten en kahteen päivään poistunutkaan kotoa; makasin sohvalla ja tuijotin telkkaria, ja maanantaina kävin vielä lääkärissä pyytämässä lisää sairaslomaa, sillä oloni ei todellakaan ollut sellainen, että voisin töihin mennä kantelemaan lapsia. Sain vielä eilisen ja tämän päivän sairaslomaa, mutta huomenna pitäisi mennä koittamaan miten siellä jaksetaan. Lisäksi huomenna on neuvola, jossa mitataan hemoglobiini sekä katsotaan verenpaine, sillä neuvolan hoitsu oli sitä mieltä, että näillä saattaa olla tekemistä heikkouteni kanssa kun mieheni jutteli tämän kanssa. Huomenna ollaan siis astetta fiksumpia. :-)

Muuten olo on ollut hyvä, ei pahoinvointia, ei närästystä, ei ummetusta, ei migreenejä, ei oikeastaa mitään vastaavaa vaivaa. Ainut pieni vaiva on pakarat/alaselkä, jotka ovat temppuilleet, tuppaavat jäämään ikäänkuin jumiin. Ja jos yritän liikkua, tuntuu pakaroissa todella pistävä ja lamauttava kipu, jonka jälkeen joudun todella varovaisesti tunnustelemaan, että mistä asennosta uskallan esim. nousta lattialta tai selinmakuulta kääntyä kyljelle.. En keksi mitään muuta syytä tähän kuin raskaus. Ei minulla aiemmin ole moista vaivaa ollut. Tämän kanssa vielä toistaiseksi pystyn elämään, mutta en tiedä kuinka asian laita on kun raskaus etenee. Olen alkanut miettimään, että täytyyköhän sitä jäädä mammalomalle sittenkin aiemmin kuin jouluna... 

~Paputus 18+0~

5. elokuuta 2013

Pomolle kertominen

Aloitin uudet työt päikyssä nyt elokuun alusta eli en ole kerennyt olla vielä kokonaista viikkoakaan töissä, mutta silti olin rohkea ja uskaltauduin kertomaan raskaudestani pomolleni. 

Meillä alkoi puuhailu työmaalla viime torstaina ja pomo silloin sanoi, että kertoo meille jo seuraavana päivänä työtiimit ja ikäryhmät, joiden kanssa työskentelemme. Näin tässä pienoisen pakkoraon kertoa. Halusin ehdottomasti isompien lasten kanssa työskentelemään, jotta säästyisin "turhalta" nostelulta ja kanniskelulta. Niinpä kiskasin pomoa hihasta ja pyysin saada vaihtaa pari sanasta. En tiedä mitä pomo ajatteli minun kertovan, kun pyysin saada puhua hänen kanssaan kahdenkesken. Ilme oli aika veikeä jo siinä vaiheessa, mutta vastako se veikeä olikin, kun aloitin sanomalla "Juttu on nyt näin, että minä olen raskaana". Vastaus oli hymähtävä "jaha" ja hieman yllättynyt ilme kasvoilla. Rauhallisesti jatkoin juttua pyytämällä päästä isompien lasten ryhmään, jotta pystyisin olemaan töissä mahdollisimman pitkään. Tässä välissä pomo jo onnitteli minua ja kysyi millä viikolla olen. Sanoin olevani 15. viikolla ja hän totesi että olemme siis turvallisella puolella jo ja lupasi katsoa, josko saisi tiimejä vielä muutettua. Tilanne oli hyvin kiireinen koko päivän kun pomoa odotettiin jatkuvasti muualle katsomaan sitä tai tutkimaan tätä, mutta sain asian ainakin kerrottua.

On mennyt monta iltaa kesän aikana sillä, että olen miettinyt pääni puhki kuinka kertoisin raskaudestani. Olen tuntenut hirveää syyllisyyttä ja ehkä hieman häpeääkin, kun olen tässä vaiheessa raskaana ja työt vasta alkavat uudessa paikassa uuden työporukan kanssa. Siihen vielä lisäksi olen tuntenut pahaa mieltä siitä, että olen tuntenut syyllisyyttä raskauden vuoksi, koska tätä olen kuitenkin toivonut jo pitkään enkä voisi olla onnellisempi raskaudestani. Ei ole helppoa naisen mielessä, ei. 

Kun saamme tilanteen hieman rauhoittumaan tuolla työmaalla, niin täytyy varmaan ottaa ja istahtaa alas pomon kanssa ja jutella asiasta vielä enemmän. 

Niin ja pääsin työskentelemään isompien ryhmään!

~rv 14+6~