Viime kirjoituksesta onkin jo pidempi aika. Eipä tässä ole mitään ihmeellistä tällä välillä tapahtunutkaan. Sama meno on jatkunut eli kierrot ovat mitä milloinkin eikä tärppiä näy. Mielialat vaihtelevat melko paljon. Välillä itken silmät päästäni elämän epäreiluisuutta ja välillä olen suht ok tilanteen kanssa. Päivääkään ei mene ettenkö asiaa tavalla tai toisella miettisi, mikä tekee tästä henkisesti hyvin raskasta. Alitajuntani huutaa välillä armoa hyvin pitkien kuukautisten vuoksi, kun seksiä ei heru. Kun puolestaan sisäinen äitini itkee ovulaation puutosten vuoksi.
Söin ne keväällä saamani clomit ja terot, mutta ei ne mitään auttanut. Huoh! Tuntuu hieman siltä ettei nuo clomit enää edes pelitä minulla. Ei meinaan tuntunut sellaista kipua missään vaiheessa noiden kolmen kierron aikana kuin mitä viime joulukuussa tuntui. Enkä jaksanut koittaa edes bongailla ovista testien avulla, kun alkoi turhauttaa. En tiedä pitäisikö clomien annosmäärää nostaa vai mitä? Jättää kokonaan pois?
Mulla oli lokakuun alkuun varattu aika Uudelle Gynekologille, mutta jouduin perumaan sen. Nyt on uusi aika ensi viikolle. Uusi Gynekologini on erikoistunut lapsettomuuteen ja hormoonihoitoihin. Toivon saavani häneltä enemmän irti kuin edelliseltä gyneltäni. Vaikka Rouva Gynekologi oli ihana, niin tämän hoitokeinot olivat kuitenkin aina samat; teroja ja clomeja, joten päätin kokeilla toista gyneä. Harmi vaan että tänään alkoi menkat ihan kunnolla.( Tässä on meinaan viikon päivät ollut ihmeellistä nihkeää rusahtavaa vuotoa. Sama homma oli edellisessä kierrossa. Ties mitä tämäkin taas on...) Mietin tässä että pitäisi varmaan ottaa puheeksi lähete keskussairaalan hormoonipolille ja kysyä miehen uimareiden tarkistamisesta.
Eräs tuttavani kyllä kehui Ava-Klinikkaa. Ensikäynti siellä miehen kanssa on kuulemma ilmainen. Tällä käynnillä karkotetaan hieman tilannetta ja mietitään miten lähdettäis tutkimaan asiaa. Hoidot kumminkin tulisivat melko kalliiksi tuolla Avallakin, että melkein olen niiden keskus-sairaalan hoitojen puolella. Pelkään vaan että siitä tulee yhtä odottamista asioiden kanssa, kun sisäinen äitini on sitä mieltä että pitäisi saada se vauva nyt ja heti. Ollaan kuitenkin yritetty nyt reilusti yli vuoden, että ehkä odotus ei olisi niin pitkä? Josko ne ei laittais meitä odottelemaan turhia. Toivossa on hyvä elää...
Me olemme nyt todella monelle ystävälle kertoneet tilanteestamme ja he ovat olleet ihania siinä suhteessa etteivät kokoajan kysele asiasta. Tietävät sen ressaavan vaan enemmän, jos he kokoajan pommittavat kysymyksillä. Parhaimpien ystävien kanssa käymme melko avoimia keskusteluja mieheni ja minun tilanteesta. Se on yllättävän vapauttavaa, vaikka aluksi pelkäsin niitä keskusteluja.
Mieheni äidille on myös tieto yrittämisestä mennyt, mutta muutoin vanhemmat eivät vielä tiedä ja näin haluan asian pysyvän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti